KANSANKYNTTILÄ - Jeesuksen perinnön jatkaja

syksyllä 2002

Jeesus Nasaretilaisen media- ja opetusstrategia on varmasti ollut yksi historian tehokkaimpia. Hänen käyttämänsä sinänsä yksinkertainen kerronnan metodi on ilman muuta ajankohtainen tänäkin päivänä. Mikään ei voita kunnon tarinaa opetusmetodina sillä elämäntarinat ja tapauskertomukset muistuvat mieliin vielä vuosienkin jälkeen lapsuuden saduista puhumattakaan." (Luodeslampi.)

Jeesus lieneekin ollut esikuvana kaikille opettajille ajanlaskumme alusta lähtien. Hän eli juuri niin kuin opettikin, ja toimi samalla esimerkkinä. Luostarikouluissakin munkit ja nunnat pyrkivät myös esimerkillään osoittamaan oikeaa ja suotavaa elämäntapaa.

"Luther puolestaan oli yksi ensimmäisistä, jotka ottivat käyttöön uusmedian opetustensa levittämisen välineenä. Itse asiassa Lutherilla oli syvää multimedian tajua, sillä hän hyödynsi vastikään keksityn paremman kirjapainotaidon lisäksi virsilaulua." (Luodeslampi.)

Uskonpuhdistuksen myötä nousi aivan uusi ajatus siitä, että kaikkien tulisi itse osata lukea ja ymmärtää Jumalan sanaa, omalla kielellään. Niinpä Mikael Agricola loi Suomeen kirjakielen, ja käänsi sitten Raamatun suomeksi. Hän loi myös ensimmäisen aapisen 1543, jonka avulla lukemista oli tarkoitus opettaa. 1600-luvun lopulla vaikuttivat Suomessa Gezelius-piispat, jotka molemmat pyrkivät tehostamaan kirkon tarjoamaa rippikouluopetusta, johon olennaisesti kuului lukemisen opettelu. Tuolloin kansanopetuksesta huolehti kirkko ja papit, jotka Jeesusta seuraten pyrkivät itsekin toimimaan opetustensa mukaisesti. (Kuikka 1993.)

1800-luvulla vaikutti Snellman, jonka tavoitteena oli sivistää suomen kansa. Hänen tavoitteenaan oli kasvattaa lähinnä oppilaiden tietomäärää. Kuitenkin suomalaisen kansakoulun isä Uno Cygnaeus oli eri linjoilla; hänen mielestään koulun tehtävänä oli lasten kokonaiskasvatus, opettajat olivat kasvatuksen ammattilaisia, joilla oli koulutus kasvattaa lapsia paremmin kuin kotona. (Ojakangas 1998, 11-54.) Cygnaeuksen mukaan kasvatuksen tehtävä olikin kehittää lapsessa kaikkia Luojan siihen istuttamia voimia, joita tuli kehittää niin täydelliseksi kuin mahdollista. Vastaavasti tietenkin lapsen pahoja taipumuksia tuli tukahduttaa. (Iisalo 1989.) Cygnaeus toimi myös ensimmäisen suomenkielisen opettajankoulutuslaitoksen, Jyväskylän seminaarin perustajana ja rehtorina. Samoilla menetelmillä, joilla lapsia tuli kasvattaa, koulutettiin myös näiden tulevat opettajat. Seminaari oli sisäoppilaitos, jossa oppilaiden toimintaa tarkkailtiin jatkuvasti, sen tähden seminaari sijoitettiinkin syrjäiseen Jyväskylään: Seminaari pyrki kasvattamaan tulevat opettajat mallikansalaisiksi. Naisopettajista oli tarkoitus tulla pienille lapsille kasvatuksen ammattilaisia, jotka olisivat äitejä parempia, koulutettuja kasvattajia. Naisopiskelijoita kehotettiinkin vielä 1930-luvulla pysymään naimattomina, jotta he pystyisivät omistautumaan täysin äidin tehtäväänsä. Miesopettajien tehtävänä oli toimia vanhempien oppilaiden opettajana, heidän tehtävänsä oli enemmän snellmanilaisessa hengessä kasvattaa oppilaiden tietomäärää, mutta tärkeää oli myös juurruttaa lapsiin perusarvot, koti, uskonto ja isänmaa. Seminaarilaisten tuli olla kuuliaisia laitoksen johdolle. Sisäoppilaitoksessa valvottiin myös oppilaiden vapaa-aikaa; seminaarilaiset saivat osallistua vain oikean aatteen ja oikeassa hengessä järjestettyihin tilaisuuksiin. Oppilaiden tarkalla valvonnalla pyrittiin luomaan tulevista opettajista sivistyneitä kansalaisia ja ylläpidettiin kuvaa tulevistakin opettajista nuhteettomina kansalaisina. Näin rakennettiin jo koulutusvaiheessa opettajalle auktoriteettiasema muuhun kansaan nähden, opettaja oli yli-ihminen, joka hallitsi itsensä täydellisesti. (Prokkola 2002.)

"Suomalainen kansakoulunopettaja oli todellinen kansankynttilä siinä mielessä, että hänen arkensa sivistystajussa yhdistyivät loistavat joulu- ja kevätkuvaelmat kottaraispöntön- ja patalapuntekotaitoon. Kansakoulujärjestelmä näki arjesta selviytymisen ja syrjäytymisen avaimena taitojen monipuolisuuden.

Peruskoulujärjestelmän suurena ajatuksena on ollut oppi siitä, että kaikki oppivat kaiken. Asiasta voidaan olla monta mieltä, mutta ainakin peruskoulu on onnistunut siinä, että erilaisista sosiaalisista taustoista ja olosuhteista tulevat lapset kokoontuvat samoihin luokkahuoneisiin. Tällä on ilman muuta yhteiskunnan rakenteen kannalta oivaa kasvatuksellista merkitystä." (Luodeslampi.)

Nykyisin, kun vannotaan kognitiivisen oppimisen nimiin ja kun auktoriteetti on lähes kirosana (esim. Harjunen 2002), ei pidetä enää tärkeänä niin alkeellista oppimismenetelmää kuin mallioppimista. Niin ei enää korostu myöskään opettajan oma esimerkillisyys kansalaisena.

LÄHTEET
Harjunen, E. 2002. Miten opettaja rakentaa pedagogisen auktoriteetin? Otteita opettajan arjesta. Kasvatusalan tutkimuksia 10. Helsinki: Suomen kasvatustieteellinen seura.

Iisalo, T. 1989. Kouluopetuksen vaiheita keskiajan katedraalikoulusta nykyisiin kouluihin, Helsinki: Otava.

Kuikka, M. T. 1993. Suomalaisen koulutuksen vaiheet. Helsinki: Otava.

Luodeslampi, J. Eilen ja tänään. www.srk-opisto.fi/upi/didak/virt.htm

Ojakangas, M. 1998. Lapsuus ja auktoriteetti. Pedagogisen vallan historia Snellmannista Koskenniemeen. Helsinki: Tutkijaliitto.

Prokkola, S. Jyväskylän seminaari mallikansalaisten kasvattajana. Puheenvuoro Seminaarin puuportista kulttuuriperintökampukseksi -juhlassa 6.5.2002. www.jyu.fi/tdk/museo/prokkola.html